Osa 22: Missä mennään?

Missä meni vikaan? En ymmärrä teinkö minä jotain väärin. Teemu oli mukava ja ihana, ja olin ihastunut häneen. Luulinko vain liikoja, vai olisiko hän halunnut minulta pelkästään seksiä sillä, että pyysi minut jäämään luokseen. Oliko minussa jokin vikana? Nyt entistä enemmän haluaisin jonkun syliin ja että joku pitäisi minua siinä.

Hiljaiset minuutit,

tunneiksi ajautuu.

Odotuksen tuska,

sateeksi muuttuu.

Raskas aikani,

Anna levähtää.

Kaipuun tuskani,

Kaiken selättää.

Auta minua,

Uskoni saan,

Sinulta takaisin.

Katsoin häntä,

anteeksi en anna.

Minuun sattuu,

siipeni kanna.

Raskas aikani,

Anna levähtää.

Kaipuun tuskani,

Kaiken selättää.

Auta minua,

Uskoni saan,

Sinulta takaisin.

Olin aivan murtunut, mutta en kauhean kauaa. Teemulle en koskaan antanut anteeksi sitä, kuinka julma hän oli. Onnekseni sain pian uutta ajateltavaa ja mieleni kirkastui jälleen.

”Pääsen koulusta kolmen aikaan, niin tuu minuu vastaan Itikseen”, sanoin puhelimelle. Poika vastasi, ettei hän osaa tulla Itäkeskukseen. Minua hymyilytti ja neuvoin hänelle, kuinka metrolla pääsee Itäkeskukseen. ”Jäät vain pois sitten Siilitien jälkeisellä asemalla, se kyllä kuuluttaa, että Itäkeskus, Östra Centrum.”

Kävelin tuttua tietä koululta kohti Itäkeskuksen ostoskeskusta. Matka taittui normaalia nopeammin. Totutusta tavasta poiketen en jäänyt kaverien kanssa juoruamaan niitä näitä, vaan lähes juoksin sovittuun tapaamispaikkaan.

Siellä hän oli, minua hieman pidempi tummahiuksinen, nappisilmäinen poika, jolla oli vasemmalla puolella alahuulta lävistys. ”Huomenta”, sanoin. Poika katsoi minua hieman hassusti ja haroi samalla hiuksiaan. ”Moi vaan, ei nyt kyl mikään aamu ole?” Punastuin hieman ja painoin päätä hieman rintaan. Pojasta huomasi, ettei hänen perheensä ollut kovin köyhä, sillä hänen vaatteensa ja olemuksensa olivat kalliit.

Pienen seisoskelun ja alun jännityksen purkamisen jälkeen siirryimme Itäkeskukseen sisälle, sillä minulla oli nälkä. Vein pojan, joka itseään Jimiksi sanoi, syömään erääseen ravintolaan. ”Mitä sinä haluat”, kysyin. ”E-en minä ota mitään.” Tilasin itselleni valkosipulipihvin kermaperunoilla ja jäävettä, Jimille sain tuputettua lasillisen Coca-Colaa.

Syötyämme sanoin, että sopisiko jos hakisimme minun kevytmoottoripyöräni huollosta ja tämä sopi hänelle. Moottoripyöräni oli viikolla hajonnut moottorivian takia ja oli huollossa. Bussimatkalla puhuimme hiuksista ja muusta ulkonäköön liittyvästä, kaikesta hyvin maallisesta. Jimi vaikutti hieman epävarmalta, muttei tämä minua haitannut. Itse olin täysin varma itsestäni, ehkä liikaakin.

Siinä se oli, moottoripyöräni. Kauniina, kuten aina. Nousin sen selkään ja pyysin Jimiä asettumaan minun taakseni. Hieman Jimistä paistoi pelko. Käynnistin pyörän ja se hörähti kauniisti käyntiin. Lähdin liikkeelle ja tapani mukaan, kun joku oli kyydissä, näytin hieman mihin pyörä pystyy. Ikäväkseni nätisti ajamista ei kestänyt kauaa. Ostoskeskuksen vieressä pyörä sammui liikennevaloihin.

Olin noloudesta aivan sokeana. Miksi juuri nyt, ajattelin. Juuri kun Jimi oli kyydissä. Se oli noloa. Talutin pyörän tiensivuun ja ajattelin, että olin tehnyt jonkun virheen, mutta se ei meinannut enää käynnistyä. Yritin ja yritin. Lopulta sain sen takaisin käyntiin ja päätin koittaa, josko pääsisimme kotiin asti. Näin alkuun näytti, mutta lopulta pyörä jälleen sammui, keskelle Kehä I:stä. Aloin jo hieman hermostua, mutta onneksi Jimi sentään näytti siltä, ettei se haitannut.

Sain pyörän takaisin käyntiin ja saimme jatkettua matkaa kotiin asti ongelmitta. Nolona pysäköin pyörän talon taakse ja lähdimme minun kotiani kohti. Avasin oven ja se narahteli ikävästi. Jimi astui minun jälkeeni sisälle ja näytti yllättyneeltä. Hänestä asuntoni oli hieno ja hyvällä maulla sisustettu. Oloni alkoi jälleen neutralisoitua.

Menin istumaan sohvalle ja Jimi tuli perästä. Hivutin toisen jalkani hänen reitensä päälle. Hän ei pahastunut tästä, joten annoin jalkani olla siinä. Se tuntui erittäin mukavalta, sillä olin kaivannut sitä. Olin edelleen hyvin hellyydenkipeä ja sen jälkeen, kun suhteeni Teemun kanssa katkesi, olin tullut entistä enemmän hellyydenkipeäksi.

Jimi katsoi minuun nappisilmillään ja upposin niihin. Huomaamattani minä annoin pusun Jimille, joka vastasi tähän suudelmalla. Olin aivan hullaantunut – sekaisin. Aloin jälleen olla pahanlaatuisesti ihastunut. Jimi sanoi minulle jotain ja palasin takaisin ruumiiseeni. Olin sittenkin aivan tässä elämässä. Katsoin Jimiä ja hän hymyili takaisin.

Ihanan illan jälkeen Jimin äiti soitti ja käski poikaansa tulemaan kotiin. Jimi asui Karjaalla ja sinne oli noin tunnin junamatka. Jimi kysyi äidiltään, että saisiko jäädä Helsinkiin yöksi, mutta sai kielteisen vastauksen. Niinpä lähdimme kävelemään kohti Pukinmäen juna-asemaa. Ulkona oli hyvin viileä ja kun sanoin siitä, otti Jimi minua kiinni olkapäästä ja tuli lähemmäksi.

Sain päähän pälkähdyksen ja kysyin Jimiltä saisinko tulla heille yöksi. En nimittäin halunnut vielä erota Jimistä, sillä minulla oli ollut kivempaa kuin pitkään aikaan. Jimi katsoi minua harkiten ja otti puhelimensa soittaakseen äidilleen. Äiti vastasi puhelimeen ja hetken kinaamisen jälkeen Jimi ilmoitti tämän käyvän.

Istuimme junassa kohti Karjaata. Minä olin puoliksi Jimin sylissä ja katselin nopeasti vaihtuvaa maisemaa. Jimi kuunteli musiikkia samaan aikaan hyräillen sitä. ”Seuraavana Karjaa”, kuului junan kaiuttimista ja me nousimme ylös. Kello oli jo lähes puolen yön ja ulkona oli vielä kylmempi kuin Helsingin päässä. Jimi ilmoitti, että hänen kotiinsa olisi reilut pari kilometriä matkaa. Tämä ei minua haitannut, sillä sain olla vain hänen kanssaan.

Karjaa näytti minusta oudolta, sillä en edelleenkään ollut tottunut näin pieniin kaupunkeihin. Kävelimme Karjaan keskustan halki, jossa oli vain muutamia kauppoja siellä täällä. Kiinnitin huomioni siihen, että suuri osa mainoksista ja muista teksteistä oli kirjoitettu myös ruotsiksi. Jimi selvensi, että Karjaalla oli lähes valtaosa ihmisistä ruotsinkielisiä, joten sen takia myös lähes kaikki oli ruotsiksi.

Suuri talo, paremmin sanottuna kartano oli edessämme. En alkuun meinannut uskoa, että se oli Jimin koti. Kuitenkin se todella oli. Talo oli kolme kerrosta maanpinnan yläpuolella, mutta Jimin puheiden mukaan oli myös yksi kerros maan alla. Astuimme sisälle ja aivan varoittamatta koira hyppäsi syliini. Jimi riuhtaisi sen nopeasti pois ja komensi hiljaa muualle. Hiivimme hiljaa lattian narahdellessa Jimin huoneeseen, joka oli aivan toisessa päässä taloa.

Aamulla heräsin hieman ennen Jimiä. Katselin häntä. Hassua, olin jälleen ihastunut. Silittelin Jimin pikimustia pörröhiuksia. Pian olin jo pukenut päälleni ja katselinkin kelloa. Kello ei kerennyt aivan puolta päivää lyömään, kun me olimme kaupungin keskustassa. En pitänyt Karjaata kovin kaupunkimaisena, mutta se ei sinänsä haitannut. Olin pikkuhiljaa lähdössä kotiinpäin ja juna tulisi tunnin kuluttua.

Kiertelimme ympäri kaupunkia ja sattumalta näimme Jimin kavereita. ”Moi, mitäs sä? Onks sul röökii?” – Anteeksi, mitä tuo tyttö juuri sanoi, pyysi tupakkaa minulta ensikertaa, kun nähtiin. En minä olisi näin tehnyt. Teki mieli sanoa, ettei ole. Varsinkaan hänelle, mutta Jimin takia suostuin antamaan tällä epäkohteliaalle teinitytölle tupakkaa. ”Anna tulta”, kuului käsky teinitytön suusta. Leukani loksahti auki. En koskaan olisi voinut kuvitella tuntevani itseäni kunnolla aikuiseksi, mutta nyt tunsin. En ollut kuin vuoden vanhempi, mutta se tuntui, paljon.

Tutustuin Jimin kavereihin, enkä voinut olla uskoa, että voisi olla niinkin lapsellisia 15-vuotiaita. Toisaalta he polttivat tupakkaa ja kiroilivat ja toisaalta he miettivät, miten saisi pyydettyä äidiltä rahaa ja kuinka voisi mennä juomaan alkoholia ilman, että äiti saisi tietää. Käsittämätöntä, en minä ollut koskaan tehnyt tuollaista. Minusta tuntui hyvin ulkopuoliselta Jimin kaverien seurassa. Tuskin olin samalla planeetalla heidän kanssaan. Sillä aikaa, kun Jimi jaksoi keskustella kavereidensa kanssa, minä katselin kaupunkia ja aikani kuluksi lueskelin ruotsinkielisiä mainoksia.

Juna oli myöhässä. Istuin Jimin kanssa juna-asemalla. Minulla oli epämiellyttävä olo, sillä nuo kaverit olivat saaneet minut hyvin ulkopuoliseksi jota harvoin tapahtuu. Helpotus tuli. Hitaasti, mutta varmasti. Annoin suukon Jimille ja astuin junaan. Aloitin matkan kotiin. Olin onnellinen ja surullinen siitä. Jimi jäi Karjaalle, mutta pääsi myös pois noiden karmeiden teini-ikäisten mutanttien luota.

Samaisena iltana puhuimme Jimin kanssa ja olin unohtanut täysin mutantit. Jimi kysyi minulta haluaisinko minä tulla Karjaalle vapuksi. Mietin hetken ja tajusin, että vappuhan olisi viikon päästä eikä minulla ollut vielä mitään tekemistä. ”Kyllä se sopii, onks siul jotain suunnitelmia?”, kysyin kohtuullisen innostuneesti. Oikeasti en ollut kovin innostunut, mutta ainoastaan sen takia, etten halunnut nähdä uudelleen hänen

kavereitansa, mutantteja. Jimi kertoi, että haluaisi grillata ja tehdä tämän kaltaista ja se kuulosti minusta hyvältä.

Moi. :) Huomenha on

toi vappu, niin se

sovittu ei sitte oikein

käykkään ku meen

kavereiden kanssa

dokaan. :D Ja oon

täs vähä miettiny

ja must meijä ei

kannata jatkaa. Ku

sä asut siellä ja mä

täällä. Mut soitellaa

joskus.

Pieni kasvoi suuremmaksi. Suuremmaksi. Ja pian se oli liian suuri mahtuakseen entiseen tilaansa, joten tuli pieniä ongelmia – räjähdys. Ei kovin kaunista jälkeä tullut, kun hieman avauduin Jimille tekstiviestin välityksellä. Minusta oli myös hyvin raivostuttavaa käyttää tekstiviestejä, mutta Jimi ei suostunut vastaamaan puhelimeensa. En voinut käsittää, että minulle oli käynyt jo toistamiseen näin. Aluksi ihastun, sitten suhde näyttää lähtevän alkuun ja lopulta aivan varoittamatta se räjähtää.

Ulkona oli pieni lintu yksin maassa. Sen pesä oli ylhäällä puussa. Katselin sitä itkien, sillä se oli yhtä toivottomassa tilassa kuin minä. Kaikki olivat hylänneet tähän suureen maailmaan ja kukaan ei osannut auttaa. Lintunen siritti epätoivoista lauluaan toivoen, että joku auttaisi sitä. Kukaan ei auttanut. Se jäi omanonnensa varaan, mutta vahventuneena se jaksoi ja nousi pysty päin. Tuuli otti pienen linnun siipiin ja kannatteli sen hentoa ruumista ilmassa. Pian huomaamattaan se nousi ylemmäksi ja ylemmäksi, kunnes löysi kotiin.