Siellä haisi vanhalle ihmiselle tai paremmin sanottuna kalmalle. Aivan kuin joku olisi kuollut ja mädäntynyt siellä. Vanhat sanomalehdet levittivät lemuaan ympäri asuntoa. Pöly kutitti nenää ja sai aivastelemaan. Keittiössä haisi pilaantuneelle ruualle, ja kun katsoi lieden taakse, sieltä löytyi homehtuneita ruuan paloja. Kun meni vessaan, haju oli kuin suoraan viemäristä. Siellä oli tuskin koskaan pesty vessan pönttöä saati muuten siivottu.
Uusi asuntoni sijaitsi Helsingissä aivan Kehä 1:sen vierellä. Saasteet tukkivat nenän ja lika näytti karmivalta. Olin tottunut kohtuullisen puhtaaseen ilmaan ja ympäristöön Karkkilassa. Tämä oli täysin peilikuva sille. Asuntoni oli tosiaan hyvin hirveässä kunnossa. Vanhat tapetit repsottivat ja maalipinnat olivat halkeilleet ovienpielistä. Lattia oli kulunut ja aivan karmivan värinen. Toisaalta, mitä pystyin odottamaan, sillä minua ennen asunnossa oli asunut vanha yksinäinen nainen, joka oli lopulta viety hoitoon, kun hän ei enää kyennyt hoitamaan asuntoa eikä itseään.
Asuminen Helsingissä oli hyvin hämmentävää alkuun ja se ei meinannut lähteä sujumaan. Puolensa siellä kuitenkin oli. Kaikki oli lähellä: niin kaupat kuin muutkin palvelut. Ensimmäisen kerran, kun jouduin menemään paikallisbussilla, se oli lähes katastrofi. Lähdin väärään suuntaan, enkä tiennyt miten maksaa.
Aloin remontoida asuntoa näköisekseni. Ensimmäisenä revin karmeat ja haisevat tapetit irti. Kauhukseni huomasin, että alta paljastui toinenkin tapettikerros. Saatuani kaikki tapetit pois aloin maalata seiniä. Aluksi pohjamaali, ja sitten valkoista ja pastellinvihreää. Asunnosta lähti vanha lattia irti ja se sai uuden, keittiön kaapit maalasin uusiksi ja revin vanhat ovenkahvat irti. Pikkuhiljaa asunnosta alkoi tulla näköiseni.
Sain remontin juuri valmiiksi ja sitten minun olikin jo aika lähteä rippileirille. En mennyt sinne leiriläiseksi, vaan isoseksi.
Menin leirirantaan noin kuuden aikaan illalla skootterillani, joka oli vielä ollut Karkkilassa. Skootterini oli keltainen kuin banaani ja sen ääni kaikui pitkin metsiä sillä ajaessani. En valittanut, sillä se kulki lujaa, parhaimmillaan alamäkeen pääsin 100km/h. Leiriranta aukeni edessäni samanlaisena kuin se aina oli ollut ja luultavasti tulee aina olemaan. Se on paikka, jossa muulla maailmalla ei ole väliä, jossa aika ei tee tehtäväänsä, se on ajaton ja rauhoittava paikka.
Ensimmäisen illan saimme olla rauhassa ilman leiriläisiä. Vain me isoset ja ohjaajat olimme siellä. Rauhassa katselimme mitä tuleman pitää. Meitä isosia oli kuusi: minä, Heli, Helene, Mari, Lauri ja Panu. Iltaohjelmanumerot ja kaikki muu oli vielä hieman suunnittelematta, mutta kuitenkin kohtuullisen hyvässä jamassa.
Sähköhiiriä kaikki leiriläiset, aivan uskomattomia. Heitä ei pystynyt pitämään kurissa ollenkaan. Yötä myöten he mellastivat ympäriinsä, eivätkä kauhean helppoja olleet mitenkään päin. Minun omassa ryhmässäni raamattutunnilla eli raamiksessa eräs ryhmäläiseni oli aina aivan vallaton. Jo toisena päivänä hän keksi rakentaa kiikkulaudan ja ampui sillä erilaisia esineitä ympäriinsä.
Kolmantena iltana leiriä minä lähdin pois leiriltä. Seuraavana aamuna minun oli määrä mennä Helsinkiin. Olin saanut viikkoa ennen leirille menoa kirjeen Itäkeskuksen lukiosta, jossa luki että minut oli hyväksytty opiskelemaan Itäkeskuksen lukioon kielilinjalle. Minun täytyi myös käydä varmistamassa opiskelupaikkani kesällä. Niinpä poistuin leiriltä illalla ja lähdin aamulla isän kyydillä Helsinkiin.
Onko se tuo, ajattelin mielessäni. Ulkoisesti koulu ei näyttänyt kovinkaan edustavalta. Olin ensimmäinen opiskelija, joka astui koulun ovista sisään. Siellä ei ollut oikein ketään, kunnes löysin opettajainhuoneen, jonne menin sisälle ja kysyin, että täälläkö opiskelupaikkani pitäisi varmistaa. Vanhemmanpuoleinen nainen vastasi myöntävästi ja kysyi nimeni. Hän etsi sen listasta ja varmisti, että haluan opiskella pitkää matematiikkaa ja kieliä, jotka olin ilmoittanut. Poistuin koululta aika pian tämän jälkeen ja matkani alkoi takaisin kohti leiriä. Vasta matkalla tajusin, että vanhahtava nainen oli ollut koulun rehtori.
Tästä muutaman päivän päästä alkoi kaikki mennä leirillä pieleen. Se ei kuitenkaan johtunut siitä, että eräs leiriläinen passitettiin kotiin, kun tämä oli alkanut masturboida papin edessä. Pieleen meneminen johtui siitä, että yhden leiriläisen lompakko varastettiin.
Varasta ei saatu kiinni, mutta epäilykset olivat suuria. Epäillyn henkilön astmalääkkeet varastettiin ja helvetti oli päässyt valloilleen. Epäilty oli yksi isosista ja hän sai ”astmakohtauksen”. Tämän seurauksena hänen veljensä, joka oli leirillä, pimahti. Hän löi kätensä seinään sellaisella voimalla, että hänen kätensä murtui. Tämän jälkeen hän lähti vielä metsään karkuun. Vartiointipalvelu ja poliisit soitettiin paikalle. Poika saatiin metsästä kiinni hänen juostuaan useita kilometrejä jalat paljaana. Tästäkös sisarusten vanhemmat suuttuivat. Sekä poika että hänen isossiskonsa poistuivat leiriltä.
Rauha laskeutui tämän tapahtuman jälkeen kyllä, mutta silti tapahtuma aiheutti yhtä ja toista. Loppu leiri meni jotenkin, muttei erityisen hyvin.
Se tosiaan näytti kodilta, uusi kotini. Oli aivan ihanaa olla leirin jälkeen vain kotona. Seuraavat päivät olin suurimmaksi osaksi kotona tietokoneen äärellä. Satuin enemmän ja vähemmän vahingossa eräällä sivustolle, jossa aloin kirjoitella jonkun minua muutamaa vuotta vanhemman pojan kanssa. Tai ehkä häntä pystyi ihan mieheksi sanomaan. Hän kutsui itseään Eliakseksi.
Sovimme, että käymme kahvilla tai jotain jonain päivänä ja näin tapahtui. Tästä seurasi, että menin hänen luokseen illemmalla. Siellä tapahtui jotain, mitä minun olisi pitänyt katua, mutta en katunut. Jos olisin ollut sinkku, tämä olisi ollut suotavaa. Toisaalta suhteeni Miran kanssa ei ollut mitenkään päin erikoinen. Minua ei jotenkin kiinnostanut, mutta hän vain takertui takertumistaan minuun, joten en osannut tehdä tälle mitään.
Minun ja Eliaksen yhteyden pito katkesi. Minun aloitteestani – en uskaltanut pitää yhteyttä. Tyhmää, mutta näin tein.
Olen muuttumassa, huomaan sen ainakin itse. En tiedä huomaavatko toiset ihmiset sitä. Toivon, että he huomaavat muutokseni, sillä jos he eivät huomaa sitä lähellä olevat ihmiset kuihtuvat kuin ruusu ilman vettä, terälehti terälehdeltä, niin kaunis kuihtuu pois ja jäljelle jää ainoastaan kuihtunut varsi. Ihminen, jota kerran luulin rakastaneeni, kuihtuu pois samankaltaisesti, enkä kykene sitä estämään, ilman että satutan itseäni tai häntä. Ainoastaan kaksi vaihtoehtoa, eikä kumpikaan ole suotuinen. Se, että valehtelen rakastavani häntä, on väärin kumpaakin kohtaan, mutta se ei satuttaisi häntä. Toisaalta, jos kerron totuuden, jota olen yrittänyt, ei hän kestä sitä, en ainakaan usko.
