Istahdin tietokoneen ääreen ja lauleskelin hetken ääneen. Sormeni hivuttautuivat näppäimistölle. Olin alkanut purkaa tunteitani kirjoittamalla. Se oli minulle ainoa toimiva terapiamuoto. Jokainen kirjain vuodatti tuskaani paperille. Lause lauseelta oloni helpottui. Pian huomasin kirjoittaneeni tarinan tytöstä, joka ei kestänyt auringonvaloa. Aivan kuten minäkään en kestänyt tuskaani, mutta se minun oli välttämättä kohdattava.
”Nainen seisoi sillan kaiteella ja odotti. Hänen mustat paksut hiuksensa liehuivat aamuyön viileässä tuulessa. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta sitä hän odotti. Nainen katsoi itää kohden. Naisen katse oli odottava. Hänen silmänsä olivat tumman meren siniset. Ne kertoivat naisen lapsuuden tapahtumista.
Pieni tyttö istui lattialla leikkimässä nukellaan. Nuken toinen käsi repsotti orvon näköisenä ja nuken hiukset oli revitty aikoja sitten. Nukke oli kiertänyt monen ja taas monen tytön kautta ennen kuin se oli tullut juuri tälle tytölle. Huoneen nurkassa seisoi poika, joka katseli ulos. Tarkalleen sanoen pojan katse oli tyhjä. ”Kyllä Mikael, Vivian on outo”, poika sanoi. Poika nyökytteli päätään ja sanoi: ”Niin, niin on, mutta miksi?” Pojan nimi oli Mikael tai Andrea, kukaan ei tiennyt. Päivät pitkät poika käveli ympäri taloa ja puhui Vivianista.
Tyttö, joka oli istunut leikkimässä nukellaan käveli toiseen huoneeseen. Vivian ei pitänyt pojasta, joka seurasi häntä aina kaikkialle. Hän ahdisti. ”Tule, tule Vivian. Menet sänkyysi”, vanha kärttyinen nainen sanoi Vivianille. ”Aina Vivian menee nukkumaan aamulla”, Mikael sanoi. Poika nyökytteli jälleen hetken ja supisi: ”Kyllä, sanoinhan, että Vivian on outo.”
Vivian oli yksinäinen lapsi. Hänen kanssaan kukaan ei leikkinyt tai puhunut. Ainoat asiat, jota hänellä sanottiin olivat ”ei”, ”tule” ja ”nukkumaan!” Useimmiten Vivian heräsi hieman auringon laskettua ja meni nukkumaan ennen auringonnousua.
Kesä oli Vivianin mielestä kamalinta aikaa. Silloin hän ei saanut poistua talosta edes yöllä. Kesät Vivian istui yksin huoneessaan tuijottaen kattoa. Hänestä tuntui, että hän olisi pian yhtä kummallinen kuin Mikael, joka puhui yksikseen. Ovi aukesi ja vanhempi nainen astui sisään pimeään huoneeseen. Katsoi hetken aikaa Viviania ja jätti kylmettyneen ruuan lattialle. Ruoka oli pahaa, mutta se ei haitannut. Nälkäisenä söi, mitä tahansa.
Talven tullen Vivianin mieli kirkastui. Keskitalvella hän käveli lumihangella kuunvalon loistaessa. Se oli ainutta valoa, mitä Vivian koskaan näki. Tähdet loistivat kirkkaana ja pelottivat Viviania, mutta silti iloisesti hän hyppi lumikasoihin ja teki lumiukkoja. Lumisade tuntui hänestä ihanalta. Vivian otti lumisateen tullen piponsa pois paljastaen sysimustat hiuksensa. Lumihiutaleet leijuivat hitaasti Vivianin tukalle ja kastelivat sen.
Yhtenä aamuyönä Vivian oli ulkona leikkimässä lumella. Hän katsoi taivaanrantaan ja tiesi, että oli aika mennä sisälle. Vivian käveli ovelle, mutta juuri kun hän oli avaamassa ovea. Andrea kiskaisi oven kiinni ja lukitsi sen. Vivian huusi ja kiljui. Hän meni paniikkiin. Kymmenien sekuntien jälkeen Vivianin tuskallinen paniikki loppui. Vanhahko nainen avasi oven ja piti toisessa kädessään Andreasta. Se oli viimeinen kerta, kun Vivian näki hänet.
Vivian kasvoi aikuiseksi ja muutti omilleen syrjäiselle maaseudulle. Hänellä ei ollut ystäviä eikä ketään, jolle kertoa sydämen huolista. Hän riutui yksinäisyydessään. Oli hän kerran ostanut itselleen kissan lemmikiksi. Aamulla juuri ennen auringonnousua kissa oli karannut ulos. Vivian oli rynnännyt sen perään, mutta huomasi auringonnousevan ja lukittautui asuntoonsa. Yön tultua Vivian lähti etsimään kissaansa, mutta ei enää koskaan löytänyt sitä.
Nyt Vivian seisoi sillan kaiteella ja katsoi kohti itää. Aurinko oli nousemassa ja Vivian melkein näki ensimmäiset auringon säteet. Hän oli peloton. Vivian ei välittänyt mistään muusta enempää kuin auringonnoususta. Koskaan hän ei ollut sitä nähnyt, mutta nyt hän oli ottanut sen viimeiseksi asiakseen.
Säteet koskettivat Vivianin ihoa hellästi. Auringonnousu oli kirkkaan tulen punainen ja se valaisi kauniisti helmeilevän joen sillan alapuolelta. Kyyneleet vuosivat Vivianin silmistä sekä tuskasta että onnellisuudesta. Häntä alkoi huimata ja hän tunsi kuinka hänen kehonsa valahti alemmaksi. Juuri ennen jokeen putoamistaan hän loi katseen aurinkoon ja se oli kauniimpaa kuin mikään, mitä hän oli nähnyt.”
Katsoin kirjoittamaani tekstiä, mutten ollut vielä helpottunut. Aloitin toisen tekstin kirjoittamisen, johon välitin tunteeni siitä, kuinka äitini oli jättänyt minut tyhjän päälle. Kuinka minusta tuntui tyhjältä ja hylätyltä. Äitini oli kuitenkin halunnut säästää minut, mutta miksi. Olinko minä niin erityinen? Oliko kyse sittenkin siitä, etten ollutkaan hänen tiellään? Olisiko äitini vienyt minut mukanaan taivaaseen, jos olisin ollut esteenä? Kyyneleet valuivat sormilleni ja tuska valui tarinaan. Lopulta kun katsoin tarinaa, olin vihainen. Inhosin sitä.
”Tyttö istui tuolissa keskellä pehmustettua huonetta. Tyttö katsoi lamppua, joka oli ainut valo hänen elämässään. Ainoa asia jonka hän näki, ainoa asia joka tuotti toivoa ja ainoa asia millä voisi murhata itsensä. Huoneessa ei ollut ketään muita. Siellä oli valkoiset seinät, lattia oli valkoinen ja myös katto. Ainoat objektit huoneessa olivat tuoli ja lamppu. Tyttö oli istunut tuolissa pitkään. Kokonaisen päivän hän oli valvonut tuntien tuskaa ja vuodattanut kyyneliä. Alkuun hän oli huutanut, mutta lopulta hän oli uupunut. Kukaan ei ollut kuulemassa. Hän oli yksin.
Siteet kiristivät tytön käsiä ja rintakehää. Huoneeseen tuli kylmä. Ovi oli avautunut. Mies käveli tytön luokse ja avasi siteet. Tyttö rimpuili, mutta se ei auttanut. Tyttö sidottiin toiseen tuoliin, joka oli ruokapöydän ääressä. Mies antoi lusikallisen ruokaa tytön suuhun. Tyttö sylkäisi ruuan suustaan. Hän ei halunnut syödä. Häntä kuvotti ruoka ja hän halusi kuolla. Mitä nopeammin sen parempi. Mies katsoi tyttöä ja kirosi. Jostain mies kaivoi neulan ja työnsi sen tytön käteen. Mies ei halunnut tytön kuolevan vielä, vaan hän laittoi tytön tiputukseen. Tytön liha menisi pilalle, jos hän kuolisi jo.
Tyttö tuijotti tyhjyyteen ja ajatteli. Hän istui jälleen valkoisessa huoneessa. Hän muisti ajan, kun oli vapaa lintu. Aikaa oli kulunut monta kuukautta. Kukaan ei ollut pelastanut häntä. Tyttö ei muistanut, miltä tuuli tuntui kasvoilla tai miltä auringonvalo näytti. Hän ei olisi halunnut uppoutua muistoihin, mutta se oli parempi vaihtoehto kuin miettiä kuolemaa. Hän oli yrittänyt tappaa itsensä, muttei ollut onnistunut.
Maailma musteni. Keho käski haukkaamaan happea. Tyttö ei mieleltään suostunut. Silmät sulkeutuivat ja tyttö menetti tajuntansa. Hän heräsi tuntien päästä ja tajusi olevansa elossa. Tyttö kiljui epätoivoisesti. Kiljunta jatkui, kunnes hänen tarvitsi ottaa jälleen happea. Tyttö näki mielessään enää veitsiä ja lihanpaloja, jotka kelluivat keitossa, jota mies oli pakottanut syömään. Alkuun hän oli syönyt lihakeittoa. Eräänä päivänä mies oli kysynyt mielipidettä tytöltä. Miehestä lihakeitto oli pahempaa kuin edellisellä kerralla. Hän oli varma, että se johtui tytöistä. Mies mietti ja sanoi ääneen ajatuksensa – tuosta tytöstä tulisi paras lihakeitto, mitä maa päällään kantaa.
Tyttö itki päivän ja valvoin yön. Hän nukkui vain silloin, kun menetti tajuntansa. Muulloin hän ei voinut. Sen lisäksi, että vihasi miestä, hän vihasi itseänsä. Miten hän oli voinut syödä, miten hän oli saattanut? Tytön sisälmyksiä väänsi. Hänellä oli huono-olo. Hän oksensi sappinesteitä. Se kirveli hänen kurkkuaan. Sappinesteiden mukana oli verta. Mies tuli huoneeseen. Iloinen ilme levisi miehen kasvoille. Tyttö oli valmis.
Mies kantoi lähes tajuttoman tytön pöydälle. Tyttö katsoi miestä ensimmäisen kerran moneen kuukauteen. Hän purskahti itkuun. Kyyneleet valuivat. Myös mies itki. Hänelle tehtävä oli vaikea, mutta hän uskoi sen olevan sen arvoinen. Mies piteli veistä oikeassa kädessään. Mies katsoi vielä kerran nääntynyttä tyttöä, joka oli vielä hädin tuskin hengissä. Mies vuodatti viimeisen kyyneleen ja sanoi: ”Olen pahoillani, jos olisit ollut tietämätön, ei näin olisi käynyt. Anteeksi tyttäreni.”
