Eteeni astui seuraava koetus, rippikoulu. Alkuun en oikein tiennyt, mitä mieltä olin koko asiasta. Kielteinen ainakin alkuun, kuten lähes kaikki rippikoululaiset, alkuunsa. Onneksi, kun leirille päästiin, mielipiteeni vaihtui hyvinkin äkisti. Huomasin, että rippikoulu oli minua varten ja sen toiminta oli kivaa. Iltaisin hartauksien yhteydessä oli ihanan rauhoittavaa – hartaudet olivat ehdottomasti päivän kohokohtia. Sitten eräs mieleenpainuvimmista muistoista oli niin kutsuttu sovitusrata. Sovitusradalla rippikoululaiselle näytetään, kuinka ihminen ei voi olla täydellinen ja noudattaa Jumalan tahtoa. Ja sen tähden meitä on rangaista, mutta Jeesus on kärsinyt puolestamme ja sovittanut synnin. Muistan varmaankin aina, kuinka eräs isonen sovitusradalla kuljetti minua silmät sidottuina, jossain pusikossa. Paremmin sanottuna hän kylläkin kantoi minua, se oli aivan ihanaa, kohtalon johdatusta.
Rippikoulussa oli ihanaa, mutta rippijuhlia edeltävä päivä. Se oli mitä hirvein. En muista, koska olin viimeksi itkenyt niin paljon kuin silloin. Päivä oli kirkas ja soitin isovanhemmilleni. Puhuimme jonkin aikaa ja kysyin, että mihin aikaan he tulevat rippijuhliini. Vastaukseksi sain, etteivät he tule, koska isäni on kutsuttu. Jo aiemmin päivällä kummini oli ilmoittanut, ettei pääse, koska on Lapissa. Lopetin puhelun isovanhempien kanssa pikimmiten, koska tunsin, kuinka itkukohtaus läheni tuloaan. En voinut sille mitään, mutta murruin. Kolme ihmistä keitä kaikista eniten odotin rippijuhliini, eivät tulisikaan. Se tuntui niin väärältä. Jatkoin itkemistä pitkään iltaan asti, sillä en voinut lopettaa. Se oli minulle niin tärkeää.
Seuraavana aamuna heräsin hieman huolestuneena siitä, millainen päivästä tuleman pitää. Ensinäkin kutsuvieraista kolme tärkeintä olivat poissa ja toiseksi näkisin isäni ensimmäisen kerran lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen. Lähdimme kirkkoon päin ja isäni ilmoitti, että tulevat juuri ja juuri ajoissa paikalle. Olin jo albassa hermostuneena, kun soitin isälleni, että missä he viipyvät. Isäni veli, jota myöskään en ollut nähnyt kymmeneen vuoteen, oli kummini. Hän tulisi seisomaan taakseni, kun oli kummien vuoro olla konfirmoitavan takana siunaamassa.
Isäni vastasi ja sanoi olevansa kirkon parkkipaikalla. Juoksin alba päällä heitä vastaan. Ensimmäinen refleksini oli yllätys, isäni, oikea isäni edessäni. Minun isäni, niin outoa ajatella, että hän oli siinä. Hänen vieressään oli setäni eli samalla myös kummini ja hänen vaimonsa. Olin hämmentynyt, ja jännittynyt sillä en ollut yhtään varma tulevasta. Rippijuhlani kuitenkin menivät aivan hyvin, vaikka olikin hyvin outoa nähdä oma äiti ja isä samaan aikaan ja samassa paikassa. He olivat joskus rakastaneet toisiaan, mutteivät enää. Niin ihmeellistä, käsittämätöntä.
Loma loppuikin hyvin pian tämän jälkeen ja alkoi jälleen koulu. Se taas merkitsi sitä, että syksy alkoi vallata itselleen tilaa ja kesä alkoi väistyä pois tieltä. Siitä taas edelleen syksyn viimeiset ruskaiset lehdet putosivat ja talvi päästi valloilleen itsensä, kauniin valkoisen satumaan, joka kätkee syliinsä useat tarut ja myytit.
Kauheata lukea jälkikäteen… Niin paljon kirjoitusvirheitä ja lauserakenteet ovat vinksin vonksin.