Isäpuolelleni ja äidilleni tuli välirikko syksyn mittaan ja hakivat avioeroa. Se oli mielestäni loistava asia. Vihdoin ja viimein saattaisin päästä irti isäpuolestani, josta en totisesti pitänyt. Hän oli inhottava. Ajatukset kiemurtelivat vanhoissa asioissa. Jonkin aikaa sitten kesällä olin ollut ulkona ja äiti oli pyytänyt minua katsomaan, jos saisin yhden puunjuuren katkaistua. Yritin aikani, muttei siitä mitään tullut. No, kun isäpuoleni huomasi tämän, hän tuli ja haukkui minut patalaiskaksi ja onnettoman heikoksi. Äitini kuuli tämän ja huomautti siitä. Kun äitini oli lähtenyt pois, isäpuoleni sanoi minulle vielä: ”äidin kultapoika”, niin ivallisella äänellä kuin aikuinen mies vain kykenee.
Syksy lähti vierimään eteenpäin ilman isäpuoltani. Ikäväkseni isäpuoleni kävi satunnaisesti luonamme katsomassa lapsiaan. Eräänä lämpimänä syksyisenä päivänä tulin kotiin aivan normaalisti koulusta. Kotona kaikki oli ihan hyvin. Isäpuoli oli käynyt koulussa ollessani ja tuonut samalla kaupasta ruokaa. Äiti sanoi, että he menisivät pikkusiskoni kanssa päiväunille. Minä katsoin Junnun perään sillä aikaa. Pari tuntia kului ja minä kävin herättämässä äidin, koska en enää malttanut olla lapsenvahtina. Äiti nousi kyllä ylös, muttei pysynyt pystyssä.
Ambulanssi ja sen tutut kuskit tulivat jälleen. Äitini ja sisareni lähtivät sairaalaan teho-osastolle hyvin lujaa minun jäädessäni kotiin lapsenvahdiksi. Seuraavana päivänä isäpuoleni tuli meille vahtimaan Junnua, jotta pääsin kouluun. Emme isäpuoleni kanssa edes vaihtaneet katseita. Äiti oli sairaalassa muutaman päivän päästen pois sieltä sitten. Sisareni Jasmin oli siellä pitempään. Hän oli teho-osastolla, koska hänen sydämensä oli pysähtynyt kolmesti sairaalassa olon aikana. Se mitä äidille ja Jasminille oli käynyt, johti poliisitutkintaan.
Poliisit, aivan yhtä tyhjän kanssa. He eivät saaneet mitään oleellista selville, mitä itse en ollut hoksannut heitä aikaisemmin. Äiti ja Jasmin oli myrkytetty tai paremmin sanottuna huumattu ja huumaavaa lääkettä oli mehussa, jonka taas isäpuoleni oli tuonut. Mehupullo oli avaamaton, luultavasti, ennen kuin se tuotiin. Kyseistä huumaavaa lääkettä saadaan ainoastaan reseptillä, eikä äidilläni ollut sitä missään. Isäpuoleni ystävä oli lääkäri, joka olisi voinut määrätä lääkettä, mutta toisaalta, miten se olisi voinut joutua avaamattomaan pulloon? Asia jäi avonaiseksi. Syytteitä ei kukaan osannut nostaa, koska syyllinen, kuka sitten olikin, oli niin taitava, että piilotti jälkensä.
Joulu lähestyi jälleen ja muutimme Vihtiin. Aivan korpeen, en pitänyt ajatuksesta, mutta hyväksyin sen kuitenkin. Vihdissä olimme vuokralla omakotitalossa. Lähimpään kyläkauppaan oli vaivaiset kuusi kilometriä ja lähimpään keskustaan oli hieman yli kaksikymmentä kilometriä. Vihdissä asiat alkoivat mennä ihan hyvin, ainakin alkuun.
Ensimmäinen koulupäiväni Vihdissä. Ei ole mukavaa tulla keskellä vuotta uuteen kouluun, jossa kaikki ryhmät ovat jo muodostuneet. Ryhmiä oli muutamia; oli ihmisiä, joihin en missään nimessä halunnut tutusta ja ihmisiä jotka eivät olleet minun kaltaisiani. Ensimmäisenä olin rehtorin kansliassa ja olin totaalisen sekaisin. Ihminen siellä, toinen tuolla, mistä löydän oikean luokan ja mikä tunti minulla on, en tiennyt mistään mitään, ahdistus. Kyselin opettajilta neuvoja, koska oppilaisiin en saanut kontaktia. Oppilaat vain katselivat ja tuijottelivat vierestä minun pyöriessäni ympäriinsä.
Päivät etenivät ja opin yksikseni kulkemaan koulussa. En ollut mitenkään alun alkaen suosittu koulussa, muttei se minua haitannut. Koulukiusaaminen oli ennestään jo tuttua ja se tuntui kuuluvan osana kouluelämääni. Verkalleen aloin tutustua muutamiin ihmisiin ja yhteen ihmiseen, josta tuli ystävääkin enemmän. Tämä osittain tapahtui painostuksen alla. Ainoat ystävät, joita minulla oli koulussa, halusivat minut yhteen tämän tytön kanssa ja näin tapahtui. Tyttö, jota voi kuvailla monilla sanoilla: ihana, ärsyttävä, huolehtiva, tyylitajuton, rakas, karmea ja monin muin sanoin.
Vihti, kuinka sitä paikkaa edes voi sanoin kuvailla. Inhottava, laaja ja mitään sanomaton pieni tuppukylä. Halusin sieltä pois, vaikka toisaalta halusinkin jäädä. Ihmiset ympärilläni olivat niin eri kaliiperia kuin Karkkilassa, jossa olin tätä ennen asunut.
Pitkä talvi alkoi hiljalleen väistyä auringon valaistessa tietäni pidemmälle päivä päivältä. Kevät oli saapumassa ja pitkästä aikaa tuli uusia ongelmia, asunto-ongelmia. Vuokranantajamme oli antamassa meille häädön, koska hänen rakas siskonsa oli kuulemma muuttamassa takaisin Suomeen. Pidemmän päälle hän myös myönsi vihaavansa meidän neljää koiraamme. Häätö, ei niin miellyttävä asia. Ensinäkin meillä ei ollut paikkaa, minne mennä, paitsi…
Karkkilaan, vanhaan ja turvalliseen kotiin, sinne päädyimme jälleen kerran. Toisaalta oli tuskallista muuttaa sinne, koska se oli paikka, jossa veljeni kuoli. Tuntui kuin se paikka ei päästäisi meitä ikinä pois. Ainoa paikka, jonka olen koskaan tuntenut kodikseni, ja silti siellä oli paha olla. Siinä paikassa oli jotain kirottua, kerran kun sieltä pääsi pois, joutui uudelleen sinne palaamaan. Pääsisinkö sieltä koskaan pois, kuka tietää.
Kylällä kulki välillä juoruja meidän kodistamme ja sen tapahtumista. Välillä huhuttiin, että siellä kummitteli ja välillä, että joku oli kironnut paikan. Puhuttiin siitä, kuinka samassa paikassa oli sattunut, niin monta onnettomuutta. Oli kuollut viaton lapsi, oli pari vanhempaa ihmistä sairastunut syöpään ja huhuttiin siellä ihmisten hulluksi tulleen.
Kesän tullessa lähdin tytön mukana Visbyseen matkalle. Siellä ollessa meillä oli hauskaa. Visbyssä oli kaunista, todella kaunista. Kasvitieteellinen puutarha, siellä oli kauniimpaa kuin olin pitkään aikaan siihen mennessä nähnyt. Puut, korkeat ja vanhat, niitä katsellessa täytyi ihmetellä, kuinka pieni ja kuinka vähän aikaa elää verrattuna niihin. Ruusut, niin kauniita, ettei mikään olisi voinut olla kauniimpaa, samoin niiden taivaallinen tuoksu, joka hurmasi täysin. Olin rakkaudesta sokeana, sen paremmin en voi kuvailla olotilaani silloin.
