Maailmaa unien kautta osa 1

Unissa on sitä jotakin. Ne kertovat joskus yllättäviäkin asioita, kunhan vain jaksaa pohdiskella. Näen usein hullunkurisia unia, joissa lienee pala totuutta ja unelmia. Viikkoseurannan kohteena ovat uneni. Lähes jokainen ihminen näkee unia ja melkeinpä joka yö. Unet saattavat kestää vain muutaman sekunnin, mutta unessa aika voi kulua tappavan hitaasti.

Viime yönä olin mummin ja vaarin kanssa mökillä. Istuskelimme pihalla katsellen taivasta. Juttelimme rattoisasti ja lopulta poikaystäväni tuli istumaan viereeni. Isovanhempani katsoivat meitä suopeasti hymyillen ja heidän silmistään välkkyi kunnioitus. Hetken kuvittelin olevani taivaassa, kunnes heräsin.

Tämä uni kertoo minulle vapauden tunteesta, jota kaipaan. En uskalla olla täysin oma itseni vaarini seurassa. Tiedän, että hän tietää minun olevan vähintäänkin biseksuaali (ja se on vain osa totuutta.) Se ei riitä – minun pitäisi kertoa se hänelle. Siten voisin esitellä poikaystäväni muutenkin kuin ystävänä tai kämppiksenä. Monta kertaa olen koittanut sanoa, mutta johonkin se on pysähtynyt. Luultavimmin pelkään sitä hetkeä, kun vaari taas aloittaa puheet siitä, kuinka olen ainut suvun jatkaja. Jos minä en saa lapsia sukumme kuolee jne. Miksi vastuu on langetettu minulle?

Kummalliset ihmiset 6 ja 7

Lauantaina kioskille tuli ihminen, joka alkoi valittaa, ettei hänen puhelimensa toimi. Kysyin aluksi, että onko hänen puheaikansa loppu jne. Hän alkoi lähes huutamaan, ettei hänellä ole mitään prepaid-liittymää. Selvisi, että hänellä on tavallinen Elisan liittymä. Sanoin, etten minä voi auttaa, koska Elisan asiat eivät mitenkään kuulu minulle tai kioskillemme ja pyysin häntä soittamaan Elisalle. “Niinpä tietysti, ettehän te koskaan voi auttaa.”

Sunnuntaina kioskiin astui isoäiti ja lapsi. Lapsi tuli tiskille ja kysyi onko meillä Pokemon-kortteja. Vastaus oli myönteinen. Keskustelu siirtyi siihen, kuinka minä joskus keräsin Pokemon-kortteja ja kuinka edelleen omistan niitä. Satuinpa sanomaan, etten tarvitse niitä ja että voisin antaa ne pojalle. Hän innostui valtavasti ja lopulta sovimme, että hän tulee uudelleen huomenna käymään, jolloin annan hänelle kortit. Isoäiti sanoi pojalle, etteivät he niitä ilmaiseksi voi ottaa. Poika katsoi mummiaan epäuskoisena ja sanoi: “Joudunko minä maksamaan?” Viimeinen lause, joka pojalta pääsi oli “älä anna niitä kenellekään muulle”.