Suomi, kuinka olinkin jo halunnut päästä vähäksi aikaa pois täältä, en tiedä sinusta, mutta minä halusin jo pois täältä. Vaikkakin joutuisin jättämään Eliaksen tänne Suomen ankeaan suveen. Pitkästä aikaa saisin olla sinun kanssasi Heli. Olimme jo pitkään suunnitelleet tätä matkaa, vaikka vasta muutamia viikkoja sitten varasimme matkan.
Jep. Minäkin tahdoin päästä matkalle, ja toisaalta oli ihana päästä jonnekin pois nimenomaan sinun kanssasi. Minä tulin silloin lähtöä edeltävänä iltana sinun luoksesi, koska lennon piti lähteä aamulla. Lento kuitenkin jostain syystä myöhästyi; lähtö siirtyi iltapäivään. Onneksi saimme tietää sen jo edellisenä iltana, niin emme joutuneet odottamaan lentokentällä.
Muistaankseni lähdimme aamulla taksilla kohti lentokenttää. Odottelimme kentällä lähtöä, juoden ja syöden. Tietenkin kiersimme lentokentän pienet kaupat lävitse. Ostin matka-afrikan tähden ja sinä pullon vettä.
Minulla oli koko ajan nälkä, halusin syödä jatkuvasti. Pitkä ja piinaava odotus palkittiin.
No, sittenhän me päästiin jo lentokoneeseen. Jouduttiin tosin istumaan siten, että käytävä oli välissä, mutta mitäpä tuosta – pystyihän siinäkin jutustelemaan. Mehän katsottiin niitä leffoja sieltä telkkarista! Minusta tuntui että meitä tuijotettiin silloin, kun tuli niitä piirrettyjä, joita lähinnä lapset katsoi. Mutta ne olihauskoja, eiks niin? Matka meni
nopeasti, ja kone alkoi laskeutua…
Se lämpö ja kosteus hyökkäsivät kimppuumme, kun astuimme ulos lentokoneesta. Hiuksesi kähertyivät saman tien ja molemmilla alkoi hiki valua. Pääsimme istumaan bussiin, joka vei meidät terminaaliin. Siellä sitten odotimme matkalaukkujamme. Alkuun tuntui, etteivät ne koskaan tulisi. Onneksi kuitenkin saimme laukkumme ja pääsimme terminaalista kohti bussia, jonka oli määrä viedä meidät hotellille.
Päästiin bussiin, jossa oli jo muitakin ihmisiä. Bussi kiersi monen hotellin kautta ennen kuin tultiin meidän hotellille. Katseltiin maisemia ja taloja ja ihmisiä matkan varrella. (Siellä oli myös se legendaarinen pikkutyttö, joka oli lentokonessa tiedustellut äidiltään, onko meri se aikuisten allas.) Kun lopulta päästiin meidän hotellillemme, minä ainakin olin ihan haltioissani, koska paikka oli aivan upea. Kirjoittauduttiin sisään, ja meille annettiin ohjeet, kuinka löytäisimme oman huoneemme.
Me kävelimme hitaasti annettuja ohjeita pitkin huoneistollemme samalla ihmetellen hotellia. Se oli upea: altaita oli kaikkialla ja samoin kaikkia pieniä ruokapaikkoja. Jostain syystä aina ulkomailla on hankaluuksia saada
ulko-ovi auki ja niin oli nytkin. Ovi aukeni pitkän söhläämisen jälkeen. Näky oli upea. Huoneisto oli hieno, yksinketaisesti hieno. Se oli sisustettu kauniisti. Ensimmäisenä tietenkin tutkimme koko huoneiston ja huomasimme myös, ettei siellä ollut Raamattuja, joka yleensä oli jokaisessa hotellihuoneessa.
Hotellilla ei kauhean kauaa oltu silloin, vaan lähdettiin tietysti tutkimaan paikkoja. Ensin tutustuttiin hotelliin – se oli juuri niin hieno miltä oli vaikuttanutkin – ja lähdettiin sitten katselemaan ympäristöä, rantaa ja kauppoja. Se loppupäivä menikin siinä tutustumisessa, vaikka käytiin me toki syömässäkin. Mentiin johonkin sattumanvaraiseen paikkaan syömään, ja palattiin sen jälkeen hotellille. Siellä oli iltaisin ohjelmaa, jota me jäimme katsomaan. Tilailtiin kai siinä jotain juotavaa myös, ja mentiin sitten joskus aika myöhään nukkumaan.
Uusi päivä, kaunis auringonpaiste ja lämpö herättivät meidät aamusella. Olimme molemmat täynnä energiaa. Halusimme tehdä kaikkea. Minä olin ehdottanut skootterin vuokrausta ja tämä oli harkinnassamme. Aamu
kuitenkin lähti liikkeelle sillä että menimme hotellin infopisteeseen. “Sorry, but we are breakfast?”, kysyimme englantia änkyttäen. Aamupalapaikka selvisi ja pääsimme syömään seisovaan pöytään. “Karamelliteetä!”, huudahdimme lähes yhteen ääneen. Kaikista teelajeista tällaista en olisi koskaan uskonut näkeväni.
Aamupala oli jotenkin huikea. Oli ihana luksus-tunnelma. Ja koska karamellitee oli niin ihmeellistä, hamstrattiin sitä yksi pussi matkamuistoksi. Aamupalan jälkeen lähdettiin muistaakseni pyörimään ympäriinsä, katseltiin paikkoja ja käytiin uimassa. Onnistuttiin sitten hajottamaan kamera, höh. Onneksi matkassa oli yksi hyvä kamerapuhelin.
Jälleen uusi aamu valkeni. Suunnitelmien mukaan lähdimme aamupalalle, ja opittuun tapaan otimme pari yli määräistä pussia karamelliteetä. Tästä seurasi pieni kävelyreissu läheiseen skootterivuokraamoon. Takeltelujen
jälkeen meillä oli skootteri allamme. Katselimme hieman liikennettä. Sinä olit enemmän kauhuissasi. Eikä sitä varmaankaan helpottanut, että näimme kuinka auto törmäsi skootteriin aivan vieressämme. Lähdimme Rhodoksen hurjaan liikennesotkuun minun ajaessani. Alkuun kiljuit koko ajan, mutta kyllä se päivän mittaan vaikeni. Illalla löysimme ihanan rannan.
Täytyy myöntää, että olin hieman paniikissa ensimmäisten ajeluiden aikana, koska Rhodoksen liikenne oli kerta kaikkiaan mielipuolista. Mutta skootteri osoittautui kyllä sittemmin aivan korvaamattomaksi. Mutta joo, se ranta,
joka me löydettiin! Siitä tuli viikon aikana “se meidän oma ranta”, koska siellä ei ollut yleensä ketään muita kuin me, ja saatiin koko pikku poukama itsellemme. (Vaikka joskus siinä muutaman kymmenen metrin päässä
olikin se himan kummallinen mies…) Hmm, sen päivän aikana taidettiin lähinnä pyöriä ympäriinsä skootterin kanssa, ja käytiin tietty uimassakin, ja syömässä… Ja myöhään illalla kuvailtiin ehkä maailman kauneinta
auringonlaskua rannalla. Hotellilla hölmöiltiin niiden magneettikuulien kanssa…
Perhoslaakso, nimensä mukaisesti siellä oli perhosia. Tosin ainoastaan yhtä lajia, joka oli pieni pettymys. Mutta määrä korvasi laadun ja selkeästi. Siellä oli pieni polku, jota pitkin pääsi kulkemaan kauniissa laaksossa. Keskellä vuoristoa. Palasimme hotellille päin ja päätimme käydä aiemmin jo näkemässämme kirkossa. Miksi täällä on kaksipäisiä kotkia? Eikö se ole Venäjän tunnus? Mietimme kirkossa ollessamme. Tätä mysteeriä emme
koskaan saaneet ratkaistua, mutta bensa-aseman arvoituksen kylläkin. Se ei ollut kadonnut tuhkana tuuleen, vaan pysyi lujasti tolpillaan. Tästä päädyimme Rhodoksen kaupunkiin.
Perhoslaakso, se oli niin ihana – kuin suoraan satukirjasta. Ja kyllä – bensa-asemat oli kyllä aika mystisiä siellä päin. Mutta niin, Rhodoksen kaupunki! Eihän meidän sinne ollut alun perin tarkoitus edes mennä silloin
sunnuntaina, mutta niin nyt vain sattui käymään. Kyseltiin siltä bensa-aseman mieheltä surkealla englannilla kadunnimistä, mies-parka. Kruisattiin vanhaan kaupunkiin, parkkeerattiin hurja menopeli parkkipaikalle ja tehtiin pienimuotoinen tutustumiskierros vanhassa kaupungissa. Ja ostettiin jäätelöt maailman söpöimmästä jäätelöautosta. (minä söin appelsiinisorbetin.) Lyhyen kävelyn jälkeen lähdettiin kaupungista pois, mikä tosin osoittautui odotettua vaikeammaksi…
Jos joskus joudun muurahaispesään, ainakin kykenen selviytymään siellä. Niin opettavainen reissu oli, kun kiersimme ympäri Rhodoksen keskustan. Sieltä pääsimme pienen kierron kautta Pastidaan. Paikkaan, jonne meidän ei alkuunkaan pitänyt mennä. Pienen suunnistamisen ja kyrillisten aakkosten tulkinnan jälkeen olimme keskellä maalaisseutua. Siellä oli köyhää ja sellaista, jota ei olisi uskonut aivan heti löytävänsä lomaparatiisista.
Onneksemme, pieni tutkimusmatkamme päätyi takaisin tuttuun ja turvalliseen kyläämme. Ja siitä sitten hotellillemme.
Se päivä olikin sitten siinä, illalla tietysti istuskeltiin baarissa ja käytiin syömässä. Seuraavana aamuna oltiin taas täynnä energiaa, koska sinä päivänä oli luvassa lisää Rhodoksen kaupunkia. Tällä kertaa päätettiin käydä vähän tutkimassa kaupungin ostostarjontaa. Aamiaisen jälkeen lähdettiin siis taas huristelemaan skootterilla kohti kaupunkia. Vietiin härveli parkkiin. Käytiin sen päivän aikana sekä vanhassa kaupungissa että uudella puolella. Me syötiin siinä järkyttävän kalliissa paikassa, josta ei edes saanut mitenkään erikoista ruokaa, muistatko?
Kyllä, jos se oli se paikka josta alkuun saimme vaaleata leipää ja sen päälle oliivitahnaa. Ja jonka viereisessä ravintolassa oli katusoittaja kitaran kanssa. Siellä ravintolassa istuessamme katselimme puuta, joka oli maalattu. Ostimme vanhasta kaupungista ties mitä. Sinä ostit vanhan antiikkisen pyssyn ja minä kahmaisin mukaan kauniin katanan. Uudesta kaupungista mukaan tarttui Disneyn pehmoleluja. Ei kai muuta? Sieltä
lähtiessämme takaisin hotellille maastoauto meinasi ajaa meidän päällemme, huomasitko sinä sitä silloin?
Siis mikä maastoauto?! Nyt en muista kyllä ollenkaan… Ei kun hetkinen, taidanpa muistaa. Se auto jonka kuljettaja ei kyllä tainnut ihan tietää mitä oli tekemässä. Njoo, ajeltiin sitten hotellille, tällä kertaa paljon
lyhempää reittiä kuin viimeksi. Siis ei Pastidan kautta. Ilta meni niissä vakiojutuissa, käytiin varmaan omalla rannalla uimassa ja illalla istuttiin hotellin baarissa. Minä iltana siellä oli se karaokeilta? En muista, mutta kaikenlaista ohjelmaa siellä kuitenkin oli. Illalla mentiin myöhään nukkumaan, jopa hieman väsyneinä kenties…
Seuraavan päivän suunnitelmana oli löytää rakkauden ja hulluuden lähteet. Jostain syystä emme löytäneet näitä, vaan päädyimme paikalliseen kylään ostamaan jäätelöä. Myyjä katsoi meitä kuin hulluja, eikä meinannut
ymmärtää englantia. Olimme täysin epäturistikylässä. Täältä lähdimme seikkailemaan kiertoteitä kotiinpäin. Se ei osoittautunut kovinkaan hyväksi ratkaisuksi. Päädyimme nimittäin mutkien kautta Perhoslaaksoon. Tästä suuntasimme kohti Ristiä.
Olimme jo monta kertaa nähneet vuorella tönöttävän ison ristin, josta matkaopaskin oli kertonut. Reitti sinne oli onneksi hyvin opastettu, ja perille päästyämme jätimme skootterin parkkipaikalle ja lähdimme kohti ristiä. Sinne johti kuja, jonka varrella oli pieniä alttarin tapaisia. Siellä pyöri myös mielenkiintoisia lintuja, nimittäin riikinkukkoja ihan vapaana. Räpsittiin vähän kuvia, ja etsittiin sulkia, mutta niitä ei löytynyt. Risti oli valtava, 18 metriä korkea. Sinne pääsi kiipeämään sisään, siellä meni kapean kapeat portaat ristin pystypuussa. Kiipeiltiin ja päästiin ylös poikkipuuhun. Sieltä oli upeat näkymät. Alas kiivetessämme tulin todistaneeksi, että aurinkolasisi olivat vankkaa tekoa – pudotin ne portaissa ja ne putosivat varmaan kymmenen metrin matkan, hajoamatta.
Lähtiessämme Ristiltä kävimme matkamuistomyymälässä – mitään ostamatta. Viimeinen päivä, kun meillä oli skootterimme käytössä, eikö? Menimme paluumatkalla postiin, mutta se oli suljettuna. Päätimme vaeltaa seuraavana päivänä sinne. Viikko oli mennyt huumaavan nopeasti. Kävimme vielä illalla pienellä omalla rannallamme, jonne emme viitsineet kävellä hotellilta, koska se oli sen verran kaukana. Pienet kivet
tuntuivat mukavilta paljaille jaloille ja meri puski kiviä aina vain eteenpäin. Kohti meitä. Hotellille palattua menimme tavalliseen tapaan istumaan hotellin ravintolaan, söimme banana splitit, kuten tavallista ja
katsoimme esitystä.
Viimeinen kokonainen päivä! Palautimme skootterin pois, ja liikuskelimme siis koko päivän kävellen. Käytiin uudelleen siellä postilla, joka onneksi nyt oli auki (olisi ollut kurja kävellä niin kuumassa semmoinen matka turhaan). Pyörittiin koko päivä ympäriinsä, käytiin uimassa ja puuhailtiin kaikkea mitä oltiin aikaisempinakin päivinä tehty. Ja otettiin kuva siitä kymmensenttisestä kamalasta karvaisesta toukasta, joka oli siellä hotellin kävelytiellä… Käytiin leikkipuistossa keninumassa, muistatko? En ole varma, oliko se juuri viimeinen ilta, mutta
jonain iltana siellä kuitenkin oltiin. Ja monena iltana käytiin pelaamassa ilmakiekkoa hotellin pelihuoneessa.
Aamu valkeni tavalliseen tapaansa. Hieman minulla oli jo koti-ikävä. Kävelimme rannalle. Teit pienen sydämen kivistä rannalla, mutta aalto pyyhki sen pois – aina uudelleen ja uudelleen. Kunnes teit valtavan työn. Kasasit pieniä ja isoja, kulmikkaita ja pyöreitä kiviä. Niistä sait aikaan sydämen, joka kestää. Muistatko vielä pullopostimme, jonka heitimme mereen ajalehtimaan?
Niin se pulloposti silloin viimeisenä päivänä kun ajeltiin skootterilla. Kirjoiteltiin englanniksi posti ja laitettiin se siihen tyhjään vesipulloon, ja sitten kiipesit sinne kalliolle ja paiskasit pullon mereen. Se lähti purjehtimaan hitaasti, ja me lähdimme seuraamaan sitä rantaa pitkin. Se liikkui nopeasti. Onkohan se jo ehtinyt sinne Egyptiin?
Viimeisen päivän aamuna löydettiin valtava heinäsirkka huoneestamme sängynpäädystä. Se oli kamala. No, viimeisenä päivänä, kun oltiin tultu rannalta kävelemästä, ei tehtykään mitään ihmeempää, koska aikaakaan ei
juuri ollut. Pakattiin loput kamat ja raahauduttiin hotellin aulaan, jossa odoteltiin bussia, joka veisi meidät lentokentälle.
Bussissa istuessa oli kummallista katsoa maisemia. Ne olivat jo tuttuja. Reissun aikana kiersimme Rhodoksen, niin perusteellisesti, että huomasi lopulta osaavansa sen ulkoa. Kotoista. Bussi kiersi ympäri muut hotellit
ja meni lentokentälle. Lentomme oli myöhässä, emmekä tienneet mistä se lähtisi. Kiersimme ympäriinsä lentokenttää ja onnistuimme jotenkin löytämään tiemme lentokoneeseen. Onneksi.
Sitten istuttiin lentokoneessa taas. Matka meni nopeasti, tällä kertaa istuttiin vierekkäisillä penkeillä. Katsottiin leffa joka telkkariruuduista tuli. Päästiin sitten Suomeen takaisin. Tavallaan se oli ihan kivakin, vaikka oudolta se tuntui. Matka oli ohi, ja täytyypä sanoa – se oli ollut omalla tavallaan paras matka, jolla ikinä olen käynyt.
Mieleen jäi monia asioita, joita en ikinä, koskaan, milloinkaan unohda.
